Poiccis on tapaamassa kavereitaan "kampuksella" ja meitsi lorvii kotona. Huomenna ois verbikoe espanjassa. Eihän espanjassa nyt mitään pänttäämistä voida tarvita kert se on niin iisiä.... Nojaa. Sen sijaan oon surffaillu (poiccis ei oo valloittamassa konetta) ja katsonut Sinkkiksen vikan jakson nauhalta. Ja jooh, kyllähän se näin kolmannella katselukerrallakin jaksoi koskettaa... Parasta vikassa jaksossa on se, miten Miranda huolehtii Steven äidistä (etsii kadulta, pesee), ja miten Magda toteaa jotain tyyliin "Tuo oli rakkautta" ja antaa pusun Mirandan otsalle. Jee, herkkä Miranda päästää vihdoin ihmiset lähelleen, vaikka rakastaminen onkin aina riskisijoitus.

Tästä voimmekin päätyä aiheeseen, mitä itse olen oppinut rakkaudesta/ihmissuhteista. No, riskisijoituksia en oo tainnu ikinä pahemmin pelätä, eikä tunteiden näyttäminenkään oo ollut ongelma. Sen sijaan luopumista on pitänyt opetella. Ennen ajattelin, että tosiystävyys (ystävien välinen/kumppanien välinen/muiden "hengenheimolaisten" välinen) on tehty kestämään. Että jos molemmat on motivoituneita selvittämään asiat ja on aikaa, kaikki selviää ja ystävyys jatkuu entistä tiiviimpänä.

Nykyään aatokset on siirtyny enemmän sinne "aikansa kutakin" -osastolle. Ehkä käsitän itseni nykyään enemmän yksilönä, enkä niin paljon suhteessa muihin. Se, että on paljon ystäviä, ei tee musta parempaa ihmistä tai tuo automaattisesti onnea. Enkä pelkää yksinäisyyttä niin kuin ennen. Jos on ajautumassa kauemmas jotain tyypistä, eikä vika ole omassa aloitteettomuudessa (esim. yhdeydenpidolle), niin sen sijaan, että voivottelis seuraavat pari vuotta paskaa elämää, voi myös ajatella, että nyt tämä vaihe on ohi ja tulevaisuudessa odottaa monta uutta mielenkiintoista persoonaa. Se että jokin vaihe päättyy, ei tarkoita, että ihmissuhde olisi ollut huono tai että se ois unohtumassa. Tosiystäviä tai potentiaalisia kumppaneita ei kasva joka nurkalla, mutta kavereita voi löytää mistä vaan: koulusta, töistä, harrastuksesta, netistä yms. Eikä kaverit poista ystävän kaipuuta, mutta lieventää yksinäisyyttä.

Pointti nyt siis oli, että uskon, että pärjään, vaikka ystävät katoaisi omille poluilleen tai poiccis jostain syystä jättäisi. Ja irti päästäminenkin voi olla rakkautta.