Poiccis on tapaamassa kavereitaan "kampuksella" ja meitsi lorvii
kotona. Huomenna ois verbikoe espanjassa. Eihän espanjassa nyt mitään
pänttäämistä voida tarvita kert se on niin iisiä.... Nojaa. Sen sijaan
oon surffaillu (poiccis ei oo valloittamassa konetta) ja katsonut
Sinkkiksen vikan jakson nauhalta. Ja jooh, kyllähän se näin kolmannella
katselukerrallakin jaksoi koskettaa... Parasta vikassa jaksossa on se,
miten Miranda huolehtii Steven äidistä (etsii kadulta, pesee), ja miten
Magda toteaa jotain tyyliin "Tuo oli rakkautta" ja antaa pusun Mirandan
otsalle. Jee, herkkä Miranda päästää vihdoin ihmiset lähelleen, vaikka
rakastaminen onkin aina riskisijoitus.
Tästä voimmekin päätyä aiheeseen, mitä itse olen oppinut
rakkaudesta/ihmissuhteista. No, riskisijoituksia en oo tainnu ikinä
pahemmin pelätä, eikä tunteiden näyttäminenkään oo ollut ongelma. Sen
sijaan luopumista on pitänyt opetella. Ennen ajattelin, että
tosiystävyys (ystävien välinen/kumppanien välinen/muiden
"hengenheimolaisten" välinen) on tehty kestämään. Että jos molemmat on
motivoituneita selvittämään asiat ja on aikaa, kaikki selviää ja
ystävyys jatkuu entistä tiiviimpänä.
Nykyään aatokset on siirtyny enemmän sinne "aikansa kutakin"
-osastolle. Ehkä käsitän itseni nykyään enemmän yksilönä, enkä niin
paljon suhteessa muihin. Se, että on paljon ystäviä, ei tee musta
parempaa ihmistä tai tuo automaattisesti onnea. Enkä pelkää
yksinäisyyttä niin kuin ennen. Jos on ajautumassa kauemmas jotain
tyypistä, eikä vika ole omassa aloitteettomuudessa (esim.
yhdeydenpidolle), niin sen sijaan, että voivottelis seuraavat pari
vuotta paskaa elämää, voi myös ajatella, että nyt tämä vaihe on ohi ja
tulevaisuudessa odottaa monta uutta mielenkiintoista persoonaa. Se että
jokin vaihe päättyy, ei tarkoita, että ihmissuhde olisi ollut huono tai
että se ois unohtumassa. Tosiystäviä tai potentiaalisia kumppaneita ei
kasva joka nurkalla, mutta kavereita voi löytää mistä vaan: koulusta,
töistä, harrastuksesta, netistä yms. Eikä kaverit poista ystävän
kaipuuta, mutta lieventää yksinäisyyttä.
Pointti nyt siis oli, että uskon, että pärjään, vaikka ystävät katoaisi
omille poluilleen tai poiccis jostain syystä jättäisi. Ja irti
päästäminenkin voi olla rakkautta.
maanantai, 21. elokuu 2006
Kommentit