Tykkään syksyistä. Syksysin on aina ollu edessä jotain uutta, kuten uusi luokkataso tai jopa uusi koulu tai työpaikka. Syksyisin on energinen olo ja tekee mieli aloittaa uusia harrastuksia.

Yhtä muutosta en olisi tähän syksyyn kaivannut. Eroa. Olin niin kiintynyt poikkikseen, meidän suhteeseen, meidän kämppään, sänkyyn ja ruokapöytään. Olin jo pitkään tiennyt, että tällainen riski on olemassa. Ajattelin, että jos jaksan uskoa, olla ymmärtäväinen ja tehdä töitä muuttuakseni, poikkis pääsee yli epäilyvaiheestaan ja alkaa nähdä suhteen arvon. Toisin kävi.

Multa on paljon kyselty, että miten nyt näin. Sen kun tietäis. Ehkä syy on meidän tunneilmaisujen eroissa. Poikkiksella oli omat norminsa neg. tunteiden ilmaisulle ja mulla omani. Poikkis oli neg. tunteiden ilmaisussa tosi pidättyväinen ja mä en, ainakaan läheisessä ihmissuhteessa. Jokainen kärttyinen äänensävy, tiuskaisu, tilitys ja itku oli poikkikselle liikaa, mutta ulospäin näkyi vain ymmärtäväinen tai lopulta vetäytyvä nuorimies. Tajusin tämän aika myöhään, juuri siks, että poikkis ei koskaan suoraan ilmaissut, ettei jaksa kuunnella huoliani.

Jotenkin huomasin, että poikkiksella ei ole kaikki hyvin ja otin asian esille. Kyselemällä sai vastauksia tyyliin "joskus kommentoit jotain ja sit tuntuu että äh", "en mä osaa sanoa mitään esimerkkiä" ja "oon mä sitäkin miettiny" (kysymykseen, "pitäiskö meidän susta erota?"). Yritin pysyä ymmärtäväisenä ja mahd. objektiivisella linjalla, mutta väkisinkin tollainen alkoi itkettää. Ja jokainen itku ahdisti poikkista ja sai poikkiksen vetäytymään. Pitkän harkinnan ja parin soutamisen ja huopaamisen jälkeen poikkis pystyi sanomaan, että hänen mielestään pitäisi erota.

Erossa on hyvät ja huonot puolensa. Itse näin suhteessa ja poikkiksessa niin paljon hyvää, että olisin tahtonut jatkaa. Päästyäni luult. persoonallisuushäiriöisen entisen opettajani ja huonon työilmapiirin vaikutuspiiristä opiskelemaan haluamaani alaa, niitä huonoja päiviä ja neg. tunteita olisi ollut mullakin paljon vähemmän. Olisin tehnyt mitä vaan sen eteen, että oltaisiin saatu meidän keskinäinen kommunikaatio jotenkin toimivammaksi.

Toisaalta olin aika väsynyt tulkitsemaan itseni lisäksi poikkiksen tunteita ja mielipiteitä. On aika vaikea elää ihmisen kanssa, joka osaa kuvata pahaa oloa käytännössä pelkästään sanoilla "äh" ja "tuntuu pahalta". Toivottavasti ex-poikkis löytää jonkun toimivan kanavan purkaa pahaa oloa ja ehkä jopa ilmaista itseään muille.

 Tai ehkä sillä ei vaan ole tarvetta sen ihmeemmin purkaa asioita ja ehkä kaikki ihmiset eivät kaipaa niin perusteellisia selvityksiä kuin mä. Ehkä mä sittenkin olen poikkeuksen negatiivinen ihminen tai ilmaisen itseäni jotenkin provosoivalla tavalla. Ehkä tavallinen suomalainen nuorimies ja nuorinainen ei vain mahdu samaan parisuhteeseen. Ehkä molempien pitäisi ottaa vastuuta siitä, että tulee itse ymmärretyksi ja ymmärtää toista. Ehkä meille on oikeammat puoliskot jossain muualla ja ehkä elämän tarkoitus ei olekaan pariutua. Ehkä meidän eroon oli muitakin painavia syitä, mutta ne ei ole mun tiedossa. Eikä ne ehkä ole ex-poikkiksenkaan tietoisuudessa, ainakaan verbaalisesti muotoiltavissa.