Tai ehkä mulla sittenkin on onni, mutta se tulee kylään sellaisina lyhyempinä hetkinä. Se ei ole sillai perustunne.

...

Tulipa taas vaikkapa eilisessä kirjoituksessa oltua _aika rähmällään eksän edessä. Ja toisaalta, enpä mä voikaan muiden virheitä  tai vääriltä tuntuvia toimintatapoja anteeksi pyydellä, tai tietää, onko ne nyt sitten johtuneet tyhmyydestä vai mistä. Itseäni voin reflektoida ja yrittää olla parempi.

1. eron jälkeen, kun keskusteltiin, eksä piti hienona, että "vaadin" siltä asioita, vaikkei se vaatiminen välttämättä suoranaisesti ollut mun edun mukaista. 2. erokeskustelussa (joka tuli mulle tosi yllättäen ja molempien mielestä onnellisen seurusteluvaiheen jälkeen) olin kai aika rähmällään. Tai noh, jos muhun kohdistuva kritiikki on sellaista luokkaa, joka tuntuu mulle pieneltä asialta muuttaa eksän kannalta paremmaksi, ja mulla on kova tahto ja tarve saada homma toimimaan, niin miksi en näyttäisi, että hei, anna toi kritiikki, niin yritän tehdä parannuksen? Kuitenkin, jossain vaiheessa jälkeenpäin eksä heitti, että olisi 2. erokeskustelussa saattanut päätyä toiseen ratkaisuun (=yhdesssä pysymiseen), jos en olisi ollut niin rähmälläni. Sitä ei tietenkään voi tietää, kuinka pian seuraava erokeskustelu olisi sitten käyty, jos oltaisiinkin jatkettu. Tai oltaisiinko sitä käyty.

Maailma oli niin toinen joskus silloin 18-vuotiaina, kun alettiin seuccaa. Silloin olin ties miten monta kuukautta "emmä tiedä" tai  on/off-linjoilla. Tai olisin mä halunnut seurustelua tai muuta säätöä kokeilla, mutta pelkäsin, että loukkaisin eksää, jos joutuisinkin perääntymään. Eksä vaikutti niin herkältä nuorelta mieheltä, mitä hän toki onkin. :) Kerroin kännäämiskokeiluistani ja parista muusta ihastuksesta, valitin monesta asiasta, mutta eksä vaan oli kärsivällinen ja valmis olemaan mun.

Sitten jossain vaiheessa homma kai kääntyi, mä kiinnyin eksään ja seurusteluun, meni pitkään onnellista seurustelua käytännössä vailla mitään ristiriitoja. Sitten eksä alkoi vaatia multa asioita. Kyllä mäkin vaadin siltä, mutta ei ne vaatimiset oo ollu mitenkään luokkaa "tee näin, tai on olemassa vaara, ettei olla enää yhdessä". Ja miksi olisikaan, kun eksä oli niin hyvä poikkis, eikä mulla ollut ongelmia antaa kritiikkiä ajoissa.

Mutta nyt on nyt. Mä olen vaatinut vastauksia. Mä olen puinut itsekseni, muiden kanssa, eksän kanssa, eksän opiskelukaverin kanssa. Eikä tyydyttäviä vastauksia ole kävellyt vastaan. Mä puin, koska mulla on usko muhun, eksään, meihin, jos vain eksä antaisi mahdollisuuden.

Liian paljon jäi kesken  talvella, kun erottiin. Meillä on  painolastia, jonka kanssa ainakin eksästä voi olla joskus vaikea elää, mutta meillä on (tai voi olla) myös yhdistäviä asioita, kuten tyydyttävä läheisyys/seksi, ystävyys, yhteisiä kokemuksia, ja se, että tunnetaan toisemme, eikä salaisuuksia ole. Ja ne ihanat suunnitelmat, jotka jäi kesken. Yhteisiä tuttuja, joista voisi tulla molemmille läheisempiä, tunnetaan toistemme perheet jne.

Oikeastaan suhteessa tultiin kai siihen vaiheeseen, jossa ei enää sillä tavalla jatkuvasti tutustuta toiseen tai toisen kanssa elämiseen, koska toinen on tullut tutuksi. Jonkun mielestä ehkä tylsää, mutta se tarkoittaa myös, että mitään hirveän suuria negatiivisia yllätyksiä tuskin toisesta paljastuu. Pieniä positiivisia toivottavasti, jahka oltaisiin ehditty antautua enemmän toisiemme kiinnostuksen kohteille. Ainakin mulla oli sen suhteen projekti kesken. :(

Mulla on pelko, että tämä ylenmääräinen puiminen vie eksää kauemmaksi musta. Ja toisaalta, harvemmin asiat puhumatta selviävät, ainakaan tässä tilanteessa. Erojen jälkeenkin on tullut ahaa-elämyksiä, kun ollaan keskusteluissa päästy lähemmäs asian ydintä, osattu kuvailla tuntemuksia ja tarkoitusperiä.Tollaiset tajuamiset on tosi hienoja hetkiä ihan itsessään, vaikkei ne pääsisikään vaikuttamaan tekoihin, tulevaisuuteen. Eikä tätä blogia tarvitse kenenkään lukea; pitäähän mulla olla oikeus puida asioita itsenäisesti, itseni takia. Ja hei, kohta mä olen muilla mailla ja sitten en yksinkertaisesti VOI puida näin paljon. :)

Eksä sanoi, ettei voi tietää, mitä ajattelee/tuntee silloin, kun palaan. Siihen on kuulemma niin pitkä aika. Kuulemma suurin todennäköisyys saada eksä takaisin on, jos lakkaan yrittämästä. Todennäköisyys > 0. Sinänsä kai hienoa, saada rakkaus takaisin tekemättä mitään? Juuri, kun olen keskittynyt tekemään aika hirveästi. Voidaan kuulemma tehdä syksyllä asioita yhdessä, mutta eksä ei omien sanojensa mukaan luultavasti tule olemaan siinä sillä mielellä, että "pitäisköhän ottaa toi Airene takas". Mutta hei, toivon pilkahdus kai siis on, vaikkei sitä kuulemma kannatakaan odottaa.

Pelkään, että eksä etääntyy musta, kun oon poissa. Voiko muka oikeasti olla, että ollaankin lähempänä, sitten kun ollaan oltu pari kk paljon kauempana toisistamme? Vaikka eksä on sanonut mulle, ettei kolme vuotta seukkailua ihan heti pyyhkiydy mielestä, että mun pelko on sillai turha. Nooh, näinkin se kai on. Ja voihan olla, että eksä tulee tutummaksi opiskelukaverin/-kavereiden kanssa. Ja kun ensihuuma laantuu, alkaa eksä nähdä näissä kritisoitavaa, ja huomaa, ettei voi multakaan vaatia yli-ihmisyyttä (ajatustenlukua sen suhteen, miten mun eksän mielestä pitäisi suhteessa käyttäytyä). Eipä tässä mun kannalta taida olla hirveästi menetettävääkään.

Sinänsä hieman, ööh, haastava tilanne mun kannalta. En aio peitellä, ettenkö olisi jossain määrin toiveikas. Ettenkö palaisi luultavasti toiveikkaana Suomeen. Ja toisaalta, enpä mäkään voi tietää, mitä tunnen syksyllä. Kai tässä pitää vaan mennä ja suunnitella jo vaikka seuraavaa maailmanvalloitusreissua. :D :D