Takas ollaan, ja tällä hetkellä tuntuu, että kalenteri on yksi säätösuma. Ja toisaalta sitten taas ei.

Reissua seuranneen viikon vietin aika tehokkaasti keuhkokuumeessa ja sängyn pohjalla, mutta nyt tervehdyttyäni elämä tuntuu yhdeltä säätösmössöltä, eikä vähiten uusien kurssien ja uuden harrastuksen takia.

Lukkarista löytyy tällä hetkellä ranskaa (kerrankin oikean tasoinen / jopa haastava kurssi), pakollinenen enkku, yl. kielitiedettä (käyn uusiks), kieliteknologiaa ja rennohkoa apuopettajuutta pääaineen kurssilla.

Lisäksi prosemmat lähestyy. En tiedä, pitäisikö JO osallistua. Ilmeisesti muutkin "vuositasoni" opiskelijat lähtevät tekemään kandityötä ja kaikkea siihen liittyvää jo nyt, miksen siis mäkin. Okei, "kun kaikki muutkin" on aika huono syy, mutta se antaa tässä tilanteessa varmuutta ja rohkeutta lähteä itsekin leikkiin mukaan.

Lisäksi musta on kovaa vauhtia tulossa kuorotyttö eksäni "kuoroon". Vähän jäsnkättää, miten homma lähtee toimimaan, varsinkin kun yksi toinen ystäväni ilmeisesti on lopettamassa samaista harrastusta samassa porukassa, joskin ihan yksityisistä ja henkilökohtaisista syistä. Olen innoissani, kun saan taas musiikin viikottaiseksi harrastukseksi. Tiedän, että tulen saamaan siitä virtaa.

Töitäkin pitäisi hakea. Ehkä haen vasta sitten, jos Postikeskukseen haetaan lajittelijoita, tai jos löydän jonkun tosi kiinnostavan työn, tai sitten, kun saan koulutyöni vähän paremmin vauhtiin. Ehkä sitten, kun olen ehtinyt tehdä täällä Helsingissä kaikki ne asiat, joita en voinut Ranskasta käsin tehdä. Ja niitä on pitkä lista.

Mulla on ikävä Pariisiin. Itse työpaikkaa en juuri kaipaa, mutta ihmisiä ja Pariisia kyllä. Löytyi sieltä yksi poikakin, johon ihastuin, mutta jota en saanut (ainakaan vielä) vokoteltua kammarin puolelle nukkumaan, tai mitään muutakaan, mun kaa. Yhteyttä on pidelty. Katellaan, mitä tapahtuu. Luultavasti ei mitään, ainakaan lähiaikoina. Elämä on julmaa, ja mä olen niin #¤)(/¤# toimintakyvytön, kun haaveilen kyseisestä henkilöstä iltani.